Jäähyväiset

Ennin perheelle on nyt jätetty haikeat jäähyväiset. Saapa nähdä milloin seuraavan kerran tapaamme. Kuluuko siihen vuosia vai tapaammeko kenties jo ensi kesänä Suomessa. 

Sanoin Lukakselle, että tulethan sinä ensi kesänä Suomeen. Hän vastasi: ”I will, I promise” ja sitten me panimme vielä pikkusormet lomittain ja toistettiin jokin loru, jota täälläpäin käytetään lupauksen vakuudeksi. Lukas oli mennyt sitten kertomaan äidilleen, että mennäänhän me ensi kesänä Suomeen. "Minä lupasin papalle, ja jos tarvitaan, minä voin kyllä ajaa." Olen iloinen siitä, että olemme Lukaksen kanssa pysyneet läheisinä siitä huolimatta, että olemme nähneet melko harvoin.

Kun Lukas sai kuulla, että me kohta lähdemme takaisin Suomeen, Lukaksen ilme oli paljonpuhuva.

Tamas ehti viime kuukausina kiintyä Eeva-maamuun. Eeva piti häntä paljon sylissä, lauloi ja leperteli hänelle kaiken aikaa. Niinpä Tamas usein konttasi maamun nähdessään vauhdilla tämän luo, punnersi itsensä pystyyn tätä vasten ja pyrki syliin. Alla on tyypillinen kuva Eevan arjen tilanteesta: pyykkiä on jälleen  ripustettu kuivamaan ja Tamas on sylissä. 

Sen lisäksi että Eeva hoiti aina tarpeen tullen vauvaa, hän huolehti paljolti myös pyykinpesustaja tiskeistä. Näin ollen Enni ja Sami saattoivat keskittyä vähän paremmin omiin hommiinsa. Ennin keskittymiskyky on kyllä erityisen hyvä: hän saattoi kaiken melun ja tuiskeen keskellä syventyä täysillä kirjansa kirjoittamiseen. Tämä  kirja, joka alkaa nyt olla julkaisuvalmis, on jo toinen Ennin kirjoittama teos.

Viimeinen yhteinen retki

Teimme koko porukalla kolmen päivän mittaisen retken Mocauhun Uuden-Seelannin länsirannikolle. Ajomatka Hamiltonista Mocauhun kesti liki kolme tuntia. Majapaikkamme, johon kuului melko vanha talo ja pihamökki, sijaitsi hyvin rauhallisella alueella. Me Eevan kanssa majoituimme mökkiin, johon ei juuri muuta mahtunut kuin parisänky. Saamiemme ohjeiden mukaan hanavettä ei ollut suositeltavaa juoda, joten käyttövesi oli keitettävä. Uudessa-Seelannissa on maaseudulla tavallista, että käyttövesi saadaan sammioihin kerätystä sadevedestä. Täällä Mocaussa vesi taisi tosin tulla kunnan verkosta.

Ensimmäinen päivä meni enimmäkseen sadetta pitäessä sisätiloissa, mutta sen jälkeen sää muuttui jälleen poutaiseksi ja helteiseksi. Lähettyvillä oli mainio uimapaikka: jokisuisto, jossa uiminen oli suhteellisen turvallista. Joessa oli merkillinen iso kivi, jonka päälle saattoi nousta köyden avulla. Niinpä minunkin piti sille kavuta, mutta ei se ihan helppoa ollut. Kiven ympärillä kävi voimakas virtaus, vaikkei sitä kuvasta huomaakaan. Lukaskin olisi kovasti halunnut uida kivelle, mutta hänet virtaus olisi varmasti vienyt mukanaan, joten emme antaneet hänelle lupaa.

Uimapaikalle johtava polku kulki hyvin tiheän bampumetsikön läpi. Kuvassa näkyvä joen lahdukka kuivi laskuveden aikaan. Tällöin oli mahdollista kävellä kuivin jaloin melko isoon luolaan, joka oli kovertunut joen rinteeseen. Luolassa oli konserttitason akustiikka. Eeva kokeili laulaa luikauttaa luolan suulla ja totesi kuinka hienosti ääni kantoi.

Illalla kävimme meren rannalla ihailemassa auringonlaskua. Tamas nautti, kun sai jonkin aikaa konttailla rannan mustalla hiekalla. Tietenkään hän ei malttanut olla maistamatta, miltä hiekka maistuu. Lukas juoksenteli rannalla kuin villi varsa, mutta malttoi sentään hetkeksi istahtaa ihailemaan auringonlaskua. Sami otti kamerallaan hienoja otoksia; taitava kuvaaja kun on.

Eilen saavuimme Aucklandiin, Uuden-Seelannin suurimpaan kaupunkiin, jonne Enni meidät autolla nakkasi. Viivymme täällä neljä yötä, jonka jälkeen lentomatka alkaa. Vähän jännittää ja rukoiluttaa se, aiheuttaako maailmalla riehuva koronavirus mutkia matkaamme.