Pistäydyimme eilen Eevan kanssa jokiristeilyllä Waikato-joella. Tämä joki virtaa rajusti mutkitellen Pohjoissaaren halki, on 425 kilometrin mittainen ja soljuu myös Hamiltonin läpi. 

Kymmenen vuotta sitten kävimme retkellä Taupo-järvellä, joka sijaitsee Waikato-joen reitillä. Kävimme uimassa joessa, jonka vesi oli helmeilevän kirkasta ja kylmää. Hamiltonin seudulla joen vesi ei sitä vastoin ole maatalouspäästöjen vuoksi puhdasta, mutta viime aikoina päästöjä on pyritty rajoittamaan. Tämä ei estä maoripoikia ja tyttöjä uimasta joessa, niin kuin saimme laivasta käsin havaita.

Risteily kesti vain noin tunnin verran. Kovin paljon nähtävää ei ollut sillä vankka kasvillisuus joen molemmin puolin peitti näkyvyyden. Sää oli helteinen, mittarissa hieman vajaa kolmekymmentä astetta ja poikkeuksellisen tyyntä. Nämä lukemat tarkoittavat täällä hyvin hiostavaa keliä. UV-indeksi on erittäin korkea, joten on pakko tarkoin suojata itsensä polttavalta paisteelta. Hellekausi alkoi muutama päivä sitten ja näyttää jatkuvan ainakin lähitulevaisuudessa.

Ensi viikolla teemme vielä yhden retken koko porukalla: vietämme kolmisen päivää Pohjoissaaren länsirannikolla Mokau Beach -nimisessä paikassa. Mokau on pieni kaupunki, jossa on n. 400 pysyvää asukasta, mutta kesäisin väkimäärä kasvaa usealla tuhannnella. Pian tuon reissun jälkeen matkustamme muutamaksi päiväksi Aucklandiin, josta sitten ajamme taksilla lentokentälle ja nousemme Melbourneen lentävään koneeseen. Melbournesta matka jatkuu Singaporeen, jossa vaihdamme Suomeen lentävään Finnairin koneeseen. No, tämä kaikki, jos Herra suo. Kuinka nopsaan aika onkaan täällä hurahtanut!

Sanapeliä

Olen pelannut Sanajahti-nimistä onlinesanapeliä jo vuosia. Olen saavuttanut pelissä melko hyvän tason ja silloin tällöin voittanutkin. Muutama viikko sitten perehdytin Lukaksen tähän peliin. Minulle oli pieni yllätys, että hän kiinnostui pelistä nopeasti. Nykyään on tavallista, että kuulen huoneemme oven takaa kysymyksen: ”Pappa, haluut sä pelaa sanapeliä minunkaa?” Sitten me pelaamme, ei tosin suomen- vaan englanninkielistä peliä, joka kuitenkin toimii aivan samalla periaatteella kuin suomenkielinen. Lukas on kehittynyt pelissä ällistyttävän ripeästi. Niinpä hän nykyään voittaa keskinäiset pelimme useammin kuin minä. Pelatessamme puhun Lukakselle aina välillä suomea, ja näyttääkin siltä, että hänen suomen kielen taitonsa on viime aikoina virkistynyt.

Teimme Eevan kanssa kolmen päivän reissun Raglaniin, jossa kävimme jo aiemmin joulukuussa. Majoituimme jälleen Airbnb:n kohteeseen, joka tällä kertaa oli tilava omakotitalon alakerta. Se pysyi viileänä, vaikka ulkona oli varsin lämmintä. 

Aivan helteistä ei kuitenkaan ollut, ja tuuli oli navakkaa, niin kuin täällä Uudessa-Seelannissa tuppaa yleensäkin olemaan. Itse en oikein pidä kovista tuulista. Merivesikin oli vielä niin raikasta, että Eevakaan ei pitkään uimassa viihtynyt. Täällä Hamiltonissa säät ovat olleet itse asiassa viime viikkojen ajan normaalia viileämpiä: päivisin reilut 20 ja öisin 8-14 astetta.

Majapaikkamme puutarhassa oli Buddhan patsas ja mauriveistoksia, mikä tuntui vähän oudolta. Muutama torakkakin tästä asunnosta löytyi, kuten edellisestäkin Airbnb-kohteestamme. Eipä näistä mitään vaaraa ole, kunhan eivät pääse ruokiin käsiksi.

Kuvauskohteita en tällä matkalla juuri löytänyt, enkä kyllä kovin aktiivisesti etsinytkään. Sen verran kuitenkin kuvasin, että huomasin yhtenä päivänä kamerani näytön simahtaneen. 

Otin koko reissun levon kannalta, siitäkin syystä, että selkäni on viime aikoina reistaillut aika pahasti. Venähdytin sen käydessämme Te Awamutu -nimisessä kaupungissa uimahallissa. Katunäkymä tästä kaupungista:

Olimme Lukaksen kanssa vesihippasilla, ja siitä selkä ei oikein tykännyt. Harras toiveeni on, että saan selän kuntoon ennen lentomatkaa, joka siintää jo kolmen viikon päässä. Saapa nähdä pääseekö siellä Suomessa tänä talvena lainkaan hiihtämään, säidenkään puolesta...

Perhostelua

Minulla on ollut tapana julkaista kunkin Uuden-Seelannin matkan aikana yksi juttu pelkästään monarkkiperhosesta. Tällä kertaa postaan kuvia lentävistä ja keskenään kisailevista perhosista. Jokainen valokuvausta harrastava tietää, kuinka vaikeaa on saada onnistunutta kuvaa lentävistä perhosista. Siksi onkin mieluinen haaste ainakin yrittää. Sitä paitsi paikallisessa lehdessä oli juttu, jossa ihmeteltiin, miksi monarkkeja on näkynyt tänä kesänä niin vähän. Alkukesä on niiden parasta aikaa; nyt monet yksilöt näyttävät jo melko nuutuneilta.

Monarkkiperhosen pääasiallisia esiintymäalueita ovat Pohjois- ja Etelä-Amerikka, mutta sitä tavataan myös Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Euroopan, Afrikan ja Aasian mantereilta tämä perhoslaji puuttuu. Pohjoisamerikkalaiset monarkkiperhoset vaeltavat joka vuosi jopa 4 000 kilometrin matkan talvehtimisalueelleen Väli-Amerikkaan.

Tutkijat ovat selvittäneet, että monarkkiperhoset suunnistavat kaksinkertaisen ohjausjärjestelmän avulla. Niiden elimistössä on proteiini, jossa yhdistyvät aurinkokompassi ja eräänlainen sisäinen kello. Tämän proteiinin avulla ja Maan magneettikenttää hyödyntämällä perhoset pystyvät säilyttämään viivasuoran kurssin, vaikka auringon asema muuttuu.

Torakoita

Vietimme kolme päivää kaksistaan Eevan kanssa Cambridgessa. Cambridge palkittiin viime lokakuussa kauneimpana isohkona kaupunkina Uudessa-Seelannissa. No, isohan se ei ole; siellä on vain n. 20 000 asukasta, mutta viehättävä ja luonnonläheinen kyllä. Kaupungin keskustan kyljessä on syvällä notkossa lampi, jota ympäröi kävelytie.

Lampi, jonka nimi on Lake Te Koo Tutu, syntyi 1800 vuotta sitten Taupo-järvellä tapahtuneesta tulivuorenpurkauksesta. Täältä purkautui valtava vesimassa, joka eteni Waikato-jokea pitkin n. 130 kilometrin päähän Cambridgeen saakka ja pysähtyi sitten monelta suunnalta tulleiden virtausten takia.

Ulkoilureitit olivat viimeisen päälle hienoja. Tällaiset portaat ovat tuttu näky Uudessa-Seelannissa, sillä kukkuloita ja vuoria on paljon. Kävelyreitit on yleensä tehty huolella.

Ilokseni löysin juuri näiden portaiden laitamilta Fantail-yhdyskunnan. Näitä pikkuruisia vikkeliä lintuja, joista jo aiemmin kirjoitin, on todella hauskaa ja vaativaa kuvata. Sain hyviä otoksia, josta tässä kaksi.

Olimme jälleen majoittuneena eräässä Airbnb-kohteessa, jota iäkkäänpuoleinen pariskunta isännöi. Asunto oli pieni: keittiön tapainen, makuuhuone, suihku ja WC. Asunto oli vastikään rakennettu entisen palettua poroksi.

Luimme etukäteen kohteesta annettuja arvosteluja ja naureskelimme, kun eräs ruotsalainen vieras oli jättänyt närkästyneen palautteen kackerlackasta ’torakasta’, jonka oli bongannut sisätiloista. Hymymme kuitenkin hyytyi, kun aloimme löytää näitä torakoita eri puolilta asuntoa; saldo viisi kuollutta, yksi haavoittunut ja karkuun päässyt. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olemme nähneet torakoita, vaikka olemme käyneet Uudessa-Seelannissa viisi kertaa ja viipyneet täällä yhteensä miltei puolitoista vuotta. Tässä kuva (ei herkille) yksilöstä, joka on saanut vähän kipeää.

Vuosi vaihtui Cambridgessa erittäin rauhallisesti. Unen läpi kuulimme puolenyön aikaan pari pamausta, siinä kaikki.

Tamas sai maamulta joululahjaksi pienet kärryt. Sillä aikaa kun olimme poissa, Tamas oli oppinut kävelemään näiden avulla. Kun tulimme tänne puolitoista kuukautta sitten, Tamas ei edes vielä kontannut, nyt hän jo viittä vailla kävelee ilman tukea.