Perhostelua

Minulla on ollut tapana julkaista kunkin Uuden-Seelannin matkan aikana yksi juttu pelkästään monarkkiperhosesta. Tällä kertaa postaan kuvia lentävistä ja keskenään kisailevista perhosista. Jokainen valokuvausta harrastava tietää, kuinka vaikeaa on saada onnistunutta kuvaa lentävistä perhosista. Siksi onkin mieluinen haaste ainakin yrittää. Sitä paitsi paikallisessa lehdessä oli juttu, jossa ihmeteltiin, miksi monarkkeja on näkynyt tänä kesänä niin vähän. Alkukesä on niiden parasta aikaa; nyt monet yksilöt näyttävät jo melko nuutuneilta.

Monarkkiperhosen pääasiallisia esiintymäalueita ovat Pohjois- ja Etelä-Amerikka, mutta sitä tavataan myös Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Euroopan, Afrikan ja Aasian mantereilta tämä perhoslaji puuttuu. Pohjoisamerikkalaiset monarkkiperhoset vaeltavat joka vuosi jopa 4 000 kilometrin matkan talvehtimisalueelleen Väli-Amerikkaan.

Tutkijat ovat selvittäneet, että monarkkiperhoset suunnistavat kaksinkertaisen ohjausjärjestelmän avulla. Niiden elimistössä on proteiini, jossa yhdistyvät aurinkokompassi ja eräänlainen sisäinen kello. Tämän proteiinin avulla ja Maan magneettikenttää hyödyntämällä perhoset pystyvät säilyttämään viivasuoran kurssin, vaikka auringon asema muuttuu.