Erilainen joulu

Vietimme nyt viidennen kerran joulua Uudessa-Seelannissa. Täkäläinen joulu tuntuu  ihan erilaiselta kuin Suomessa. Aattona oli 27 asteen helle ja hiostavan kuuma. Luonto viheröi ja kukkia on joka puolella.

Toki täälläkin joulua vietetään ja joulun sanoma on yhtä todellinen kuin Suomen (kenties) lumisessa maisemassa. Eipä siellä Betlehemissäkään tainnut lunta olla... Perheellemme joulunaika on sikälikin erityistä, että silloin Eeva viettää synttäreitään.

Kaupalliseen jouluun en ole täällä onneksi törmännyt juuri lainkaan siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole käynyt kaupoissa. Eeva sen sijaan on siihenkin joutunut tutustumaan.

Asuinpaikkamme lähettyvillä on talo, jonka pihalla on jo pitkään ollut joulukuvaelma ja missä myös iltaisin ovat kaikuneet joululaulut. Jostain syystä talon isäntäväki oli juuri joulun aikoihin väsähtänyt , niin että asetetelma oli päässyt repsahtamaan.

Kävimme joulua edeltävänä sunnuntaina joulukirkossa, jossa Eeva pääsi laulamaan seurakunnalle pari joululaulua tongalaisten naisten kanssa. Kirkon jälkeen oli sen takapihalla piknik, jossa syötiin omia eväitä ja kirkko tarjosi kahvit. Sami-vävy musisoi taustalla.

Joulupäivänä teimme koko porukalla kävelyretken Rotoroa-järven ympäri. Sää oli hieno, ja ulkoilijoita oli paljon. Monet vesilinnut viihtyvät järvellä mainiosti, kuten esimerkiksi kanadanhanhet.

Samalla jouluretkellä Tamas pääsi autoilemaan ja Lukas kiipeilemään.

Me asumme paikassa, jossa naapureina on paitsi uusseelantilaisia eli kiivejä myös esimerkiksi intialaisia, maoreja ja yksi ranskalaismies. Kultturieroja on hauska seurata. Ranskalainen laittoi pihansa uusiksi muutamassa päivässä; intialainen on värkännyt oman pihansa kanssa ainakin kuukauden -  eikä valmista ole tullut vieläkään.

Jalkapallomatsit Lukaksen kanssa ovat olleet nykyisin vähän rauhallisempia. Peleihin osallistuu välillä myös naapurien lapsia, jotka ovat enimmäkseen tyttöjä.  Lapset ovat hyvin välittömiä, ja Lukas on heidän suosiossaan. Pari päivää sitten naapurin ehkä viivivuotias palmikkopäinen intialaistyttö kapsahti muitta mutkitta syliini, kun istuin terassituolissa.

Eilen teimme toisen kerran retken Karapiro-järvelle, jossa pääsimme jälleen uimaan. Sää oli niin tuulinen, että teltan pystytys oli hieman hankalaa. Teltta on välttämätön kapistus, jos aikoo viipyä rannalla pitempään. Auringonpaiste on polttavaa, ja UV-indeksi hälyttävän korkea.

Vaarallista peliä

Vietimme näissä maisemissa kolme päivää. Tämä retki oli tytärtemme antama synttärilahja minulle. Hienon kohteen he olivat valinneet: korkean kukkulan päällä oleva talo, hulppea olohuone, kolme makuhuonetta ja upea puutarha takapihalla.

Talo sijaitsee Maungatautarin alueella, ja sen lähettyvillä vuoren rinteillä on Uuden-Seelannin suurin luonnonpuisto. Tuolta puistosta monet harvinaiset linnut laskeutuvat sen talon puutarhaan, jossa majoituimme, ruokailemaan, sillä talon isäntäväki tarjoaa niille syötävää. Harmi vain, että suurimman osan ajasta satoi ja puhalsi kova tuuli, joten linnut pysyttelivät aika visusti piilossa. Sain sentään jonkin verran kuvia tui-linnusta ja fantailista. Tuista kerroin jo aiemmassa postauksessani. Ja tässä pari lisäkuvaa:

Uuden-Seelannin fantail eli tiaisviuhkamonarkki on natiivi laajalle levinnyt laji, joka on parhaiten tunnettuja lintuja Uudessa-Seelannissa. Fantail kasvaa 16 sentin mittaiseksi, ja puolet siitä on pyrstöä. Tyypillistä sille on, että se aina välillä leväyttää pyrstönsä komeaksi viuhkaksi.

Silloin kun fantaililla on poikasia, sillä pitää kiirettä; niitä ruokitaan kymmenen minuutin välein, jopa 100 kertaa päivässä. Siksi poikaset kasvavat nopeasti.

Fantailin elinkaari on varsin lyhyt. Ne elävät yhdessä pariskuntina läpi vuoden, mutta korkean kuolleisuuden takia ne selviävät harvoin elossa yhtä kautta pitempään. Todennettavasti vanhin lintu Uudessa-Seelannissa eli kolmivuotiaaksi.

Valveilla ollessaan se ei ole juuri koskaan paikallaan, vaan hyppelee alinomaa oksalta oksalle. Se syö pääasiassa hyönteisiä ja on vikkelyytensä ansiosta todella taitava pyydystämään niitä. Lintu ei ole ujo; se päästä ihmisen melko lähelle, mutta on todella vaikea kuvattava. Juuri kun olet saanut sen tähtäimeen, se on jo lennähtänyt toiselle oksalle.

Maorit kutsuvat lintua piwawakaksi, tiwakawaksi tai jollain muulla 16 eri nimellä. Tiwakawaka on myös niiden maorien kutsumanimi, jotka ensimmäiseksi asuttivat Uutta-Seelantia yli tuhat vuotta sitten. Maorien mytologiassa piwakawakat ovat sanansaattajia, jotka tuovat ihmisille kuolemaa koskevia sanomia jumalilta.

Majapaikkamme oli Airbnb-kohde, jonka emäntänä oli Fiona-niminen tavattoman ystävällinen nainen, joka tarjosi meille pahimpana sadepäivänä kyydin Otorohangaan, natiivien lintujen puistoon. Puistoon oli noin tunnin ajomatka. Täälläkin linnut pysyttelivät melko lailla piilossa. Useimmat olivat hyvin varustetuissa tilavissa ja vehreissä häkeissä, mutta papukaija, jonka nimi on red-crowned parakeet, sai lentää vapaana.

Lukas ajelee mielellään potkulaudalla vinhaa vauhtia. Pari päivää sitten potkulaudan etupyörä tökkäsi kadun reunukseen ja Lukas lensi mahalleen sementtiselle jalkakäytävälle. Tilanne säikäytti aika tavalla ja näytti ensi alkuun pahalta. Nirhaumia tuli eri puolelle kehoa ja kuhmu otsaan. Tuon päivän Lukas lepäili, mutta seuraavana päivänä pelasimme jälleen jalkapalloa.

Tänään jalkapallomatsimme sai dramaattisen käänteen, kun minä kompastuin pihan laidalla lojuvaan pölkkyyn ja mätkähdin kyljelleni lyöden poskipääni asvalttiin. Minäkin olen lepäillyt puoli päivää. Saattaa olla, että tästäkin paukusta selvitään… Suojelevilla enkeleillä on pitänyt kiirettä viime päivinä; onneksi ovat hereillä. Nöyrä kiitos siitä Taivaalliselle Isällemme!

PS Harmikseni huomasin vasta nyt, että asetuksissa oli ollut väärä valinta kommentoinnin suhteen. Tästä lähtien  kuka tahansa voi kommentoida. Kommentin kirjoittamisen lisäksi tarvitsee vain kuitata, ettei ole robotti, ja klikata sitten painiketta Julkaise.

Uusi-Seelanti vs. Suomi

Joku ehkä kysyy, mikä siellä Uudessa-Seelannissa on erilaista kuin Suomessa. No ensinnäkin täällä ajetaan väärällä puolella tietä ja aurinko kiertää väärään suuntaan, oikealta vasemmalle eli vastapäivään. Tietysti luulisi ihmisten kulkevan pää alaspäin, mutta se on sentään vain ilkeää huhua.

Hyvin kummallista suomalaisesta näkökulmasta on, että ventovieraat ihmiset tervehtivät ystävällisesti vastaantulijoita, kaupungeissakin. Ja erittäin hämmentävää on, että tyttäremme perheen ystävät tervehtivät meitä ensi kertaa meidät nähdessään tyrmäävän ystävällisesti. Siitä joutuu joksikin aikaa kulttuurisokkiin.

Luin juuri uutisista, että Huittisissa oli ollut maanjäristys, niin kamala, että jopa ”roskikset heiluivat”. Täällä on, kuten jo aiemmin kerroin, 1500 maajäristystä joka päivä ja niistä 100-150 voidaan havaita tavallisin aistein, ilman seismografeja. Tulivuoria ei Huittisissa ole eikä muuallakaan Suomessa, mutta täällä purkautui viimeksi tällä viikolla tulivuori, jossa kuoli ainakin kahdeksan ihmistä ja varmasti enemmänkin, sillä joukko ihmisiä on edelleen kateissa.

Talot täällä ovat kalliita, vaikka suuri osa niistä on hataria ja huteria. Maa on vielä kalliimpaa, niin että sitä vain harvat pystyvät ostamaan. Näitä harvoja ovat etenkin kiinalaiset. No, toki Suomessakin talot maksavat, mutta niissä sentään tarkenee talvellakin. Outoa on myös se, että vaikka maa maksaa paljon, täällä on paljon hulppean isoja puistoja. Niin kuin tässä meidän lähelläkin: kierrän sen aamuisin kolmeen kertaan, juosten ja välillä kävellen, ja matkaa kertyy 5,3 kilometriä. Aamuisin puistossa näkyy tuskin ristin sielua, mutta annapa olla, kun tulee viikonloppu: paikalla on satoja pelaajia ja mahtava mekkala.

Luonto on täällä varsinkin näin alkukesästä erittäin vehreää ja raikkaan vihreää. Puu- ja pensaslajeja on lukematon määrä, enkä minä tunnista niistä montakaan. Pohutukawan sentään tunnistan. Se on ikivihreä marraskuusta tammikuuhun saakka kukkiva puu, jota kutsutaan Uuden-Seelannin joulupuuksi. Nyt kukinta on vasta aluillaan.

Hedelmäpuut tuottavat hedelmää minkä kerkiävät; kaikki eivät näköjään viitsi edes poimia niitä, kuten esimerkiksi tämän appelsiinipuun omistaja. Joka aamu näen lenkilläni uusia pudonneita hedelmiä, joita kukaan ei ole korjannut talteen.

Suomalaisena silmään pistää kaiken tämän kauneuden keskellä se, että talojen ympärillä on toinen toistaan rumempia aitoja. Ne on tehty kaiketi kyllästetystä laudasta, mutta tässä ilmastossa, jossa sataa välillä rajusti, on kuumaa ja kosteaa, laudat ovat tummuneet ja vihertyneet. Toki täällä on myös alueita, joilla on hienompia taloja ja niitä ympäröiviä aitoja, mutta ei puhuta nyt siitä.

Täällä ei ole lainkaan myrkyllisiä eläimiä, ellei oteta lukuun punaista hämähäkkiä, joka on kuulemma äskettäin purjehtinut tänne paikallisten iloksi. Luonnosta pidetään hyvin tarkkaa huolta: luontopoluille mentäessä on lenkkarien pohjat ensin desinfioitava. Poluilta ei saa poiketa metsään, ja se onkin ymmärrettävää, sillä eksymisen vaara tiheässä viidakkomaisessa metsässä on suuri. Luontopolut sinänsä ovat erinomaisesti tehtyjä ja tarjoavat hyvän mahdollisuuden tutustua paikalliseen luontoon.

Lintuja on runsaasti, mutta perhosia vähän. Vaikka Uusi-Seelanti siis häviää perhosten määrän suhteen mennen tullen Suomelle, sillä on kuitenkin valttinaan monarkkiperhonen, jota etenkin tähän aikaan voi bongata päivittäin omassa pihassakin. Löysin eilen tästä lähettyviltä monarkin ravintokasvin (ilmeisesti silkkiyrtin), joka houkuttelee niitä luokseen, ja niinpä tänään pääsin kuvaamaan sen ympärillä leijailevia perhosia.

Retki taiteilijakylään

Viime viikolla teimme romanttisen, nelisen päivää kestävän matkan Raglaniin. Se sijaitsee Tasmanin meren rannalla noin tunnin kestävän bussimatkan päässä Hamiltonista. Raglan on pieni taiteilijoiden ja surffareiden suosima kaupunki tai oikeastaan kylä, jossa on vähemmän vakituisia asukkaita kuin Uuraisilla. Turistisesongin aikaan siellä on kuitenkin runsaasti elämää. Nyt siellä oli varsin rauhallista. Katukahviloissa riitti silti väkeä, monet entisaikojen hippien näköisiä tyyppejä.

Tyttäremme Enni on kirjoittanut kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat juuri Raglaniin. Kirjan nimi on A Tiny House on Wheels, ja se on myytävänä Amacon.com:ssa. Eeva ei malttanut olla mainostamatta kirjaa käydessään eräässä paikallisessa vaateliikkeessä. Myyjä kirjoitti nimen ylös.

Olimme varanneet majapaikan Airbnb:stä. Se oli itsenäinen, kaksikerroksinen mökki korkean kukkulan päällä, erittäin siisti ja hyvin varusteltu. Kelpasi siinä kahvitella ja ihastella ympäröivää luontoa.

Eeva sai toteuttaa yhtä kestohaavettaan: hän ehti käydä uimassa viisi kertaa matkan aikana. Minä sen sijaan pysyttelin rantavahtina; en hirvinnyt vielä mennä uimaan, sillä tuuli oli navakka ja viileä, vaikka aurinko paistoi ja lämpöä oli reilut 20 astetta. 

Eeva ehti käydä myös paikallisessa joulukonsertissa, mikä teki häneen suuren vaikutuksen, sillä lauluesitykset olivat olleet todella upeita. Minä kuljeskelin rannoilla kameran kanssa, mutta kuvasaalis jäi laihaksi. Linnut pitivät konserttia kaiken aikaa, mutta näyttäytyivät vain harvoin.

Sain sentään muutaman kuvan Tui-linnusta, mutta vain vastavaloon, joten lopputuloskset eivät  olleet kummoisia. Tui on sikäli harvinainen lintu, että sitä ei tavata juuri muualla kuin Uudessa-Seelannissa. Sen höyhenpuku on enimmäkseen ruskea, mutta siivissä on metallinvihreää sävyä. Koiraalla myös pää ja pyrstö ovat vihertävät.

Erityisen tyypillisiä Tui-linnulle ovat kurkun alla olevat valkoiset „liperit“, jotka saavat sen näyttämään pastorilta. Liperit pullotavat esillä etenkin linnun laulaessa. Tuin laulu ei kuitenkaan kuulosta mitenkään papilliselta – ellei pastori sitten satu olemaan pahalla päällä. Laulu on monimutkainen sekoitus melodisia sävyjä, äänekkäitä vihellyksiä, vinkunaa, yskäisyjä, kalahduksia, narinaa yms. Kuulimme sen laulua aamuisin varsinkin auringonnousun aikaan.

Yhtenä iltana kävimme kävelyllä meren rannalla. Siellä näimme kuinka paikalliset kalastavat: he kahlaavat verkon kanssa mereen ja vetävät sitten saaliin maihin ikään kuin nuottaa vedettäessä.

Bussikyydit olivat elämyksiä. Kuskit ajavat tolkuttoman kovaa vauhtia erittäin mutkaisilla teillä. Tullessa kuljettajana oli pieni, hyvin pulska maorinainen, jolla tuntui olevan erityisen kiire. Yhdessä vaiheessa huomasin hänen olevan kovin lähellä edellä ajavaa autoa – ja samassa kuski teki äkkijarrutuksen. Bussi oli välttänyt nipin napin törmäämästä edellä kulkevaan henkilöautoon.

PS Saimme juuri tiedon, että tulivuori oli purkautunut Whakatanen kaupunkia lähellä olevalla saarella, Pohjoissaaren itärannikolla. Olimme kaksi vuotta sitten retkellä juuri tuolla Whakatanessa. YLEkin uutisoi asiasta:
https://yle.fi/uutiset/3-11108552

Järistyksiä

Eräänä yönä viime viikolla Sami-vävymme havahtui unestaan maanjäristykseen. Maanjäristyksen keskus oli varsin kaukana merellä, mutta sen saattoi silti tuntea täälläkin. Me muut nukuimme emmekä tienneet asiasta mitään. Joka vuosi Uudessa-Seelannissa rekisteröidään yli 15 00 maanjäristystä. Noin 100 – 150 on niin suuria, että ne voidaan tuntea; muut ovat vain seismografien rekisteröimiä. Sanotaan, että turvallisin paikka maanjäristysten kannalta on Pohjoissaaren Hamilton – ja täällähän me asumme. Pahoja maanjäristyksiä on Uuden-Seelannin historiassa ollut useita. Viimeisin, paljon uhreja tuottanut maanjäristys, oli Eteläsaaren Christchurchissa vuonna 2011 (181 kuollutta).

Viime tiistaina hoidimme Eevan kanssa vauvaa melkein koko päivän. Tuolloin talomme alkoi yhtäkkiä huojahdella ja tutista. ”Ohoh, ensimmäinen maanjäristykseni, ajattelin.” Huomautin asiasta Eevalle, ja hänkin pani merkille saman ilmiön. Tätä jatkui pari tuntia. Lähdin sitten lenkille ja havaitsin, että viidenkymmenen metrin päässä olevalla tyhjällä tontilla oli aloitettu maansiirtotyöt: kaivuri lastasi maa-ainesta järeisiin lava-autoihin. Auton lähtiessä liikkeelle maanpinta alkoi tärähdellä. Se siitä maanjäristyksestä.

Eilen oli Lukaksen 7-vuotissynttärit. Taloon pölähti koulukavereita ja heidän vanhempiaan. Lukaksen ja kavereiden meno oli senkaltaista, että voisi sanoa ainakin pienoisen pyörremyrskyn pyyhkäisseen talon läpi. Hauskaa heillä oli.

Tänään kävimme päiväretkellä puolen tunnin ajomatkan päässä Karapiro-järvellä, jossa pääsimme ensi kerran tällä reissulla uimaan. Tuulenpuuskat olivat sen verran voimakkaita, että ne pyrkivät nykäisemään telttarakennelmamme taivaan tuuliin. Jonkun oli pidettävä koko ajan nauhasta kiinni, jotta aurinkosuojamme pysyi sijoillaan. Vesi oli melko lämmintä.

I lost my family

Sunnuntaiaamuna kävimme jumalanpalveluksessa pienessä seurakunnassa, joka kokoontuu anglikaanikirkon kerhotilassa. Tässä Commoners. Church -nimisessä seurakunnassa, johon tyttäremme perhe kuuluu, oli paikalla kolmisenkymmentä henkeä, monet kuulemma mediaväkeä. 

Liturgia poikkesi jonkin verran totutusta. Varsinaista saarnaa ei ollut, vaan sen sijaan päivän teksti luettiin läpi kahteen kertaan ja mietiskellen. Pastori kertoi lyhyesti omia tekstiin liittyviä pohdintojaan. Sen jälkeen seurakuntalaiset keskustelivat keskenään sisällöstä ja jakoivat sitten ajatuksiaan kaikkien kuullen. Tilaisuudessa laulettiin vähän, vain muutamia liturgiaan kuuluvia osia. Pastori puhui elävästi, ilmeikkäästi  ja täyttä asiaa. Lopuksi seurakuntalaisille oli tarjolla runsas, monenlaisia ruokalajeja sisältävä lounas.

Iltapäivällä lähdimme retkelle Hamilton Gardens -nimiseen puutarhaan. Tähän puutarha-alueeseen kuuluu kymmenkunta erilaista kulttuuria heijastavaa puutarhaa. Puutarhakokonaisuus valittiin v. 2014 vuoden parhaaksi maailmassa.

Lähdimme matkaan kävellen. Osa reitistä kulki valtatien vartta. Jalkakäytävää reunusti tuuhea kasvillisuus. Sitten poikkesimme kapeahkosta aukosta sivutielle ja jatkoimme matkaa jonkin aikaa, kunnes kuulimme hätääntyneitä huutoja: ”Äiti, pappa!”. 

Lukas oli seurannut meitä omissa maailmoissaan hiukan jäljempänä eikä huomannut meidän poikenneen pois jalkakäytävältä. Lähdin Lukasta vastaan, joka nyyhkytti järkyttyneenä ”I lost my family – kadotin perheeni”. Ymmärrän hyvin, kuinka pahalta on tuntunut, kun me olimme yhtäkkiä kadonneet näkyvistä. Tätä asiaa piti käsitellä vielä illallakin.

Kun päästiin perille Lukas nopeasti virkistyi ja alkoi temppuilla ja kiipeillä tyypilliseen tapaansa aina kun tilaisuus tuli.

Itselläni palautui mieleeni kaukainen muisto. Olin isän kanssa Ylivieskan herättäjäjuhlilla pienenä, alle kouluikäisenä poikana, kun kadotin väentungoksessa isäni näkyvistäni. Hätäännyin kovin, mutta jonkin ajan kuluttua isä löysi minut ja tarjosi lohdutukseksi jäätelötötterön - ensimmäisen elämässäni. Se tuntui aivan ihmeelliseltä.

Näpsin puistosta runsaasti kuvia, mutta liitän tähän vain muutaman kuvan. 

Tudor-puistossa otettiin intialaisesta hääparista kuvia.

Intialaisen puutarhan väriloistoa.

Tässä puistossa voisi pitää konsertin; tykötarpeet ovat paikalla.

Tämän sillan alta kuului illalla hurja kurnutus.

Puutarhan puistossa vietettiin tunteja kestävää piknikiä, jossa taustalla soitettiin elävää musiikkia. Rauhallista perhemeininkiä; humalaisia ei näkynyt lainkaan. Kojuissa myytiin eksoottisia ruokia. Itse nautin maukkaan thaiaterian.

Pipo korvissa

Asumme nyt Uuden-Seelannin Pohjoissaarella Hamiltonissa. Hamilton on Uuden-Seelannin neljänneksi suurin kaupunki, joka on tämän, enimmäkseen maanviljelyksestä elantonsa saavan, seudun vireästi kehittyvä ja kasvava keskus. Asukkaita on tätä nykyä n. 170 000. Täällä me asuimme viime reissullakin, mutta nyt eri puolella kaupunkia. Meillä on tässä talossa oma osasto makuuhuoneineen ja saniteettitiloineen.

Asuintalomme sijaitsee lähellä laajaa puisto- ja pelikenttäaluetta. Sen ympäri kiertämisestä kertyy matkaa parisen kilometriä. Pehmoinen nurmikenttä on oikein hyvää lenkkimaastoa.

Luonnossa näkyy kaikkialla alkukesän raikas vehreys ja vihreys. Monet puut kukkivat, ja talojen pihoissa näkyy erilaisia kukkaistutuksia. Jotkut puut kasvavat täällä todella suuriksi.

Rotorua-järven rantaan on matkaa noin puolitoista kilometriä. Harmi kyllä järven vesi on runsaan vesilintukannan vuoksi uimakelvotonta, mutta järven kiertäminen on hieno luontoelämys. Waikato-joki virtaa niin ikään puolentoista kilometrin päässä, ja sen rantamilla liikkuu paljon kuntoilijoita ja ulkoilijoita. Maorit uivat joessa täyttä häkää, vaikka senkin vesi maatalouspäästöjen likaamaa.

Aikaerosta toipuminen edistyy vaihtelevasti. Ensimmäisenä päivänä energiaa tuntui riittävän yllättävän hyvin, mutta kolmantena olinkin sitten melko naatti. Jaksoin sentään pelata erän jalkapalloa Lukaksen kanssa. Hän täyttää kohta seitsemän vuotta.

Lämpötila vaihtelee vuorokauden sisällä vielä näin alkukesällä paljon. Yksi hellekausi oli tosin ehtinyt olla jo ennen meidän tänne tuloamme. Viime öinä elohopea on laskenut 10 asteen nurkille, jopa alle. Nukumme vällyt korvissa, ja aamuyöstä olen sujauttanut pipon päähäni. Täällä talot ovat hataria, joten kylmä ilma hiipii sisään melko lailla esteettä. Päivisin lämpöä on siinä 20 asteen tietämissä. Juuri nyt aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta.

Kesän varhaissatoa on jo runsaasti saatavilla: avokadoa, kumaraa, munakoisoa, omenoita, appelsiineja, banaaneja, mansikoita…

Matka tyssäsi Australiaan - melkein

Lähtöpäivä Uuraisten raitilla

Pyrähdimme Uuteen-Seelantiin kuudella eri kulkuneuvolla: Markun kyydillä Jyväskylään, Onnibussilla Helsinkiin, taksilla lentoasemalle, Finnairilla Singaporeen, Qantasilla Brisbaneen ja toisella Qantasilla Brisbanesta Aucklandiin. Täältä tyttäremme Enni noukki meidät autoonsa ja kuskasi Hamiltoniin, jossa nyt sitten asumme hänen perheensä luona.

Lentomatkat tarjoavat aina yllätyksiä. Brisbaneen saakka kaikki sujui varsin hyvin; saimme jopa nukutuksi muutaman tunnin. Kun olimme Brisbanessa jonottamassa Aucklandin koneeseen, virkailija palautti meidät lähtöpisteeseen, jossa saimme kuulla, että meillä pitäisi olla viisumi päästäksemme eteenpäin. Neljä kertaa aiemmin olimme käyneet Uudessa-Seelannissa, eikä koskaan ollut tarvittu viisumia. Saimme kuulla, että viisumipakko on astunut kaksi kuukautta sitten voimaan. Jos emme saisi viisumiasiaa nopeasti kuntoon, joutuisimme jäämään yöksi Brisbaneen.

Virkailija rupesi kuitenkin järjestämään viisumiasiaa soittelemalla johonkin useaan otteeseen, pyytämällä luottokortin numeron veloittaakseen viisumeista n. 70 euroa, ottamalla kuvat passeistamme ja lähettämällä ne jonnekin. Sitten hän sanoi, että meiltä tullaan kysymään joitakin tärkeitä kysymyksiä, ennen kuin asia olisi selvä. Asia venyi ja venyi, ja koneeseen jonottavat ihmiset joutuivat seisomaan paikoillaan. Lopulta kysymykset tulivat: onko teillä mukana aseita, onko teitä tuomittu rikoksista, oletteko menossa lääketieteellisiin hoitoihin. Jouduimme vastaamaan kieltävästi - ja lopulta meidät päästettiin koneeseen.

Tätä on  odpotettu hartaasti: voidaan sylittää Tamas-vauvaa, iloista vesseliä, joka on nyt kahdeksan kuukauden ikäinen.

Ensimmäisenä päivänä perillä pääsimme seuraamaan juoksutapahtumaa, jossa oli tuhansia osallistujia - myös vävypoikamme Sami, joka sijoittui tapahtumassa kevyesti sadan parhaan juoksijan joukkkoon.

Kuvailin tapahtumaa ja kuljeksin Hamiltonin keskustassa muutaman tunnin ajan. Illalla  säpsähdin kuvaani peilissä: näytti siltä, että olin polttanut  naamani jo ensimmäisenä päivänä, vaikka päivä oli puolipilvinen.  Totta on, että täällä auringonoton suhteen on syytä olla erittäin varovainen.  Myöhemmin selvisi, että näin hurja päivetys ei sentään ollut. Punoitus johtui osaksi siitä, että olin kokeillut ensi kertaa elämässäni virtuaalilaseja, jotka olivat puristianeet päänuppiani.

Illalla teimme vielä viiden kilometrin lenkin läheisen järven ympäri. Joten näihin tunnelmiin, näihin maisemiin tältä erää ...