Lukas, the King

Tämä on papan jäähyväiskirje sinulle, Lukas, sillä kohta me lennetään maamun kanssa takaisin Suomeen. Ihan vielä sinä et osaa lukea tätä juttua itse, mutta ensi viikolla sinä menet kouluun, sillä olethan jo viisivuotias.  Siellä sinä opit lukemaan ja tekemään paljon muita tärkeitä asioita.

Sinä, Lukas, olet äärettömän energinen kaveri; sinulla riittää virtaa koko päiväksi, mielikuvituksesi laukkaa ja leikit vaihtuvat yhä uusiin. On ollut ilo olla leikkikaverinasi melkein kolmen kuukauden ajan. Olen kokenut itseni tarpeelliseksi tässä tehtävässä. Olemme pelanneet jalkapalloa, heittäneet frisbeetä, olleet piilosilla, kiikkuneet, käyneet kalassa, tehneet aarteenetsintäretkiä, painineet yhdessä ja puuhanneet monenlaista muutakin. 

Pomppijana olet suorastaan lyömätön.

Kun me pelataan jotain yhdessä, sinä yleensä aina voitat; joka tapauksessa sinä ainakin huudahdat ”I won!”, no, ei aina, mutta melkein joka kerta.  Välistä sinä kuitenkin saatat keskittyä pitkäksikin aikaa piirtelemään itseksesi, rakentamaan hiekkalinnaa tai leikkimään legoilla ja autoilla.

Sinulla on monia sankareita: Superman, Spiderman, Batman – niin ja tietysti oma iskä. Tykkäät leikkiä roboteilla ja tranformereilla, joita voi muunnella eri hamoiksi ja ajoneuvoiksi. Minusta ne ovat vähän kamalan näköisiä otuksia, mutta ei puhuta nyt siitä…

Lukas, sinä olet selvästi johtaja-ainesta. Tämä on tullut näkyviin leikeissämme: sinä kehittelet yhä uusia juonenkulkuja, ja niissä minun on syytä olla mukana, jotta sopu säilyy. Jos toimin eri tavalla kuin olet suunnitellut, kurtistat kulmiasi ja sanot tiukasti ”NO”. Toisaalta sinä lähdet helposti mukaan, jos minulla on esittää kyllin kiinnostava juttu tai leikin aihe. Uusina hahmoina ovat leikkeihimme tulleet mukaan Vilperi, myönteinen hahmo, joka useimmiten muuntuu näkymättömäksi, ja Pänkäboi, joka on sitä vastoin hankala ja tuhmuuksia tekevä kaveri. Jos sinä, Lukas, itse teet jotain kiellettyä, väität kerkeästi, ettet se ollut sinä vaan Pänkäboi. - Tässä on menossa kuvaussessio, jossa sinä, Lukas, näytät selvästikin toimivan ohjaajana.

'

Olet varsin herkkätunteinen, mikä ilmenee siten, että suutahdat helposti. Toisaalta sinä myös lepyt hyvin nopeasti ja pyydät anteeksi. Sitten leikit jatkuvat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Viime sunnuntaina sinä olit Shelbi-nimisen tytön synttäreillä. Hän on nyt saman ikäinen kuin sinäkin. Synttärit olivat sikäli ihmeelliset, että synttärivieraatkin saivat hurjan paljon lahjoja. Sinä, Lukas, sait kaiken muun lisäksi kuninkaan kruunun ja valtikan. Tämän jälkeen me muut saimmekin jonkin aikaa tuntea, kenellä on täällä valta määrätä.

Avioliittotyöntekijänä minulla on ilo todeta, että sinulla, Lukas, on jo mielitietty katsottuna. Kun hain sinut yhtenä päivänä hoitopaikasta, esittelit minulle kirkkain silmin tytön, jonka kanssa sanoit meneväsi naimisiin. Tämä tyttö oli juuri tuo viime sunnuntain synttärisankari. Shelbi hymyili herttaisesti kuullessaan ilmoituksesi. Hän kuuluu kertoneen tämän asian kotonaankin: Lukaksen kanssa hän panee hynttyyt yhteen. Sovittu mikä sovittu.

Shelbin synttärien jälkeisenä päivänä kävimme valtavan suurella mustikkafarmilla poimimassa mustikoita. Täällä sinä, Lukas, varoittelit minua koko ajan kuninkaallisella arvovallallasi syömästä liikaa mustikoita, jotta muillekin jäisi poimittavaa. Tunnustan, että pistelin niitä todellakin suihini paljon enemmän kuin poimin (ethän kerro kenellekään!). 

Osasit kuninkaana kuitenkin osoittaa myös laupeutta. Tullessamme autolla takaisin mustikkafarmilta olit tapasi mukaan miltei koko ajan äänessä, mutta lausahdit sitten yllättäen kesken kaiken Eevalle ”Maamu, you are beautiful” ja minulle ”Pappa is cool” ja sitten vielä ”I hope you’ll come back”. Olimme näet jo kertoneet sinulle, että palaamme piakkoin takaisin Suomeen.

Kun tulimme tänne Uuteen-Seelantiin sinun luoksesi, ajattelin, että voisin opettaa sinua puhumaan enemmän suomea. Nyt huomaan, että on käynyt päinvastoin: olen tainnut oppia sinulta englantia enemmän kuin sinä minulta suomea. Jotkin asiat sinä kyllä ilmaiset mieluummin suomeksi kuin englanniksi, kuten esimerkiksi ”kuka tulee leikkimään minun kanssa?” tai ”lisää vauhtia!”.

Kerran kun haimme sinut, Lukas, kindystä eli hoitopaikasta, meille kerrottiin, että sinä olit leikeissäsi venähdyttänyt nilkkasi. Ja tosiaan, sinä arastelit toista jalkaasi, kun lähdimme kotia kohti. Yleensä tulemme aina puiston kautta, jossa kiikutaan ja temppuillaan, mutta nyt sinä olit aika vaisu. Tulomatkalla minä panin sinut seisomaan potkulaudan päälle, missä sait olla liikenteenohjaaja: osoitit aina peukalollasi, mihin päin meidän piti seuraavaksi mennä.

Silloin tällöin sinä olet yöpynyt yksin minun ja Eevan luona. Nukkumaanmeno on melkoinen seremonia, joka kestää yleensä ainakin tunnin verran. Siihen liittyy iltapalan nauttimista, neuvottelua hampaiden pesusta ja suihkusta – ja lopulta näiden toimien toteutusvaihe. Sittenkään sinä et millään malttaisi lopettaa leikkejäsi. Kun sitten lopulta suostut menemään sänkyyn, alkaa patjalla pomppimisvaihe, jota jatkuu hyvän tovin. Lopulta me voidaan ruveta kertomaan jotain tarinaa tai lukemaan kirjaa. Viimeksi kävi niin hauskasti, että ennen nukahtamistasi sinä kyhnäsit hyvän aikaa kylkeäni vasten ja sanoit sitten, että ”I love you” ja sen päälle vielä ”I wish you are not  killed”, millä ilmeisesti tarkoitit, ettet toivo minun kuolevan. Se tuntui mukavalta.

Toivottavasti, Lukas, tulet pian Suomeen papan ja maamun kotiin! Siellä me voidaan leikkiä sellaisiakin leikkejä, joita täällä Uudessa-Seelannissa ei voi leikkiä. Mutta ilman muuta menemme yhdessä kalaan (muistathan, me olemme ”the real fisfermen”). Papalla on oma vene tosi kauniin järven rannalla. Sitten voimme käydä myös uimassa ja tehdä kaikkea muuta kivaa… Tällaisia onkipaikkoja meidän kodin läheltä löytyy.

Vielä Waihekelta

Aikamme Uudessa-Seelannissa alkaa käydä vähiin: parin viikon päästä on jo lähtö takaisin Suomeen. Olen seurannut netistä Suomen säätiloja, ja täytyy todeta, että ne eivät vaikuta kovin houkuttelevilta, mutta silti ajatus kotiinpalusta tuntuu itse asiassa ihan hyvältä. Kunnon pakkanen toki olisi poikaa, ja se olisi todellinen kontrasti täkäläisille keleille. 

Noin kahden ja puolen kuukauden ajan olemme saaneet täällä nauttia miltei alituisesta hellesäästä. Viime aikoina on sadellut pitkästä aikaa, välillä rankastikin, mutta se ei ole lämpötiloja viilentänyt. Päivällä ei oikein tee  mieli ulos auringon alle, sillä siellä tuntuu tukahduttavan kuumalta. Iltaa kohden sää jonkin verran viilenee, ja silloin on mukava liikkua luonnossa. Mitään valittamista meillä ei kelien puolesta tietenkään ole. Sateiden mukana tulleet sääsketkin tuntuvat kotoisilta.

Julkaisen vielä muutaman kuvan äskeiseltä Waiheke-saaren matkalta.

 

Välipalaa.

Valkonaamahaikara.

Pohutukawan oksa rantatöyrästä vasten.

Taideteos meren rannalla.

Suolaista ja makeaa vettä

Ennillä ja Samilla oli lomaa töistä ja Lukaksella kindystä, joten olimme vapaita lähtemään yhteiselle viikon mittaiselle retkelle. Matkakohteeksi tarjoutui Waiheke Island, sillä siellä vakinaisesti asuva ystäväperhe luovutti kotinsa käyttöömme, sillä he itse olivat lähteneet lomalle Thaimaahan. Ajoimme ensin Aucklandiin ja nousimme sieltä Waihekelle vievälle autolautalle. Auckland, jonka kuuluisin maamerkki Sky Tower kohoaa 328 metrin korkeuteen, näytti lautalta käsin tällaiselta. 

Waiheke-saarella on vajaat 10 000 pysyvää asukasta, ja se on tiheimmin asutettu saari Uudessa-Seelannissa. Suuri osa asukkaista käy päivittäin töissä Aucklandissa.

Waihekella vallitsee subtrooppinen ilmasto. Siellä sataa runsaasti talvisaikaan mutta kesäkuukausina sadetta saattaa tulla välistä niin niukasti, että siitä aiheutuu asukkaille ongelmia. Useimmat asukkaat nimittäin saavat juoma- ja talousvetensä sadevedestä suodattamalla. Vesijohtoverkkoa ei ole. Sadevesi kerätään suuriin sementtisäiliöihin. Jos ei sada tarpeeksi, vettä on tilattava mantereelta, ja sitä tuodaan saarelle säiliöautoissa. Tämä tulee asukkaille kalliiksi. 

Kun saavuimme Waihekelle, siellä oli ollut pitkä kuuma ja sateeton kausi. Siksi asuintalomme isäntä oli jo tilannut vesilähetyksen mantereelta valmiiksi. Meidän piti käyttää vettä hyvin sääteliäästi alkuviikon päivät, mutta sitten torstaina tuli niin runsaat sateet, että vesisäiliötä kaksi kolmannesta täyttyi. Nyt saatoimme käydä suihkussakin hyvällä omallatunnolla.

Talo, jossa asuimme, sijaitsi melko korkealla kukkulan rinteellä. Sieltä avautui mahtavat näkymät erityisesti auringonlaskun aikaan.

Lonely Planet, joka on maailman suurin matkaoppaiden julkaisija, arvioi vuoden 2016 marraskuussa Waiheke-saaren viidenneksi parhaaksi vierailukohteeksi maailmassa. Saarella on kymmenkunta uimarantaa, joilla voi harrastaa uinnin lisäksi monenlaisia veteen liittyviä aktiviteetteja. Uimarantojen yhteispituus on 40 km.

Pääuimaranta on Oneroa Beach, ja siellä me vietimmekin pitkiä aikoja useina päivinä. Lukas pulikoi ahkerasti rantavedessä, ja kaikkein innokkain uimari oli jälleen Eeva. Tämä kuva on otettu laskuveden aikaan, jolloin rannalla oli hyvin vähän väkeä.

Waiheke-saaren ilmasto on suotuisa viininviljelylle. Saarella on kaikkiaan 26 viinitilaa. Tässä niistä yksi.

PS Kuva-aineistoa Waihekelta karttui niin runsaasti, että postaan lähiaikoina vielä toisen jutun.

Minihoneymoon

Meillä ei ollut Eevan kanssa mahdollisuutta mennä häidemme jälkeen häämatkalle. Olin juuri aloittamassa työt yliopistolla ja sain professorilta armeliaasti viikon vapaata häiden jälkeen. Vietimme tuon ajan tiiviisti Jyväskylässä. Tästä jäi selvä vaje, etenkin Eevalle. Yhteisiä matkoja on tehty 41 avioliittovuoden aikana useita, mutta mikään niistä ei liene täysin korvannut menetettyä häämatkaa. Toki korvaavia kokemuksia on ollut, mutta lisä ei tunnu olevan pahitteeksi…

Kun yhteinen kahdenkeskinen matkamme Whakataneen Eevan kanssa peruuntui pari viikkoa sitten myrskyn takia, päätimme sen laannuttua lähteä toiselle rannikolle eli Tasmaninmeren rannalle. Lähdimme bussilla Raglaniin (maorin kielellä Whaingaroa), jonne matka kesti vajaan tunnin. Tosin olimme vähällä missata tämänkin reissun, sillä emme nähneet Raglaniin menevää bussia millään laiturilla seisoessamme linja-autoaseman edessä, vaikka lähtöaika alkoi olla käsillä. Sitten huomasimme sen jo huristavan aseman toisella puolella olevaa katua pitkin ja katoavan nurkan taakse. Juoksimme perään jokseenkin varmoina siitä, että myöhästyimme. Nurkan takana bussi kuitenkin vielä hetkeksi pysähtyi, ja pääsimme kyytiin. Bussi ajoi tosi reipasta kyytiä kiemuraisesta tiestä huolimatta.

Olimme varanneet netitse kortteerin Airbnb:n kautta: yhden huoneen ja kylppärin. Netin kuvat asunnosta olivat surkeita, mutta todellisuudessa kämppä oli paljon parempi: oikein siisti ja käytännöllinen. Täällä me sitten vietimme nelisen päivää. 

Yläkerran isäntäväki oli oikein ystävällinen pariskunta, joka lupasi auttaa meitä kaikessa, mitä ikinä tarvitsisimme. No, me itse asiassa emme tarvinneet heidän apuaan missään vaiheessa. Näkymä asunnostamme, joka sijaitsi korkealla kukkulalla, oli ensimmäisenä, sumuisena iltana tällainen.

Kukkulan toiselta puolelta avautui tällainen näkymä kaupunkiin päin.

Kiersimme sademetsän läpi kulkevan kolmisen kilometriä pitkän luontopolun, joka noudatteli pitkälti meren rantoja.

Taloon, jonka alakerrassa asustimme, kuului hyvin vehmas puutarha, jossa oli mukava kahvitella. On myönnettävä, että minun puolentoista vuoden kahvilakkoni on täällä murtunut. Puutarhassa kasvoi mm. useita sitruunapuita, joiden hedelmiä meillä oli lupa vapaasti nauttia.

Paras uintipaikka löytyi kävelysillan lähettyviltä lahden suulta, jossa aallokko oli melko vaimeaa ja virtaus kohtuullinen niin nousu- kuin laskuvedenkin aikaan. Täällä vietimmekin runsaasti aikaa uiden ja lueskellen.

Raglan on pieni, leppoisa, vesiurheilua ja taiteita harrastavien ihmisten suosima kaupunki. Se tarjosi meille rentouttavan minihoneymoonin - jälleen pieni paikkaus menetettyyn häämatkaan!

Silvereye - hopeasilmä

Lintukuvaus vaatii kärsivällisyyttä. Uuden-Seelannin luonto on niin vehmasta, että linnut piileksivät suureksi osaksi puiden ja pensaiden siimeksessä. Kuviin niitä on vaikea vangita. Lintujen laulu alkaa kuulua auringonnousun aikoihin, tätä nykyä kuuden maissa.

Silvereye on nätti pieni lintu, joka painaa vain n. 10 grammaa ja on 11 - 13 sentin mittainen. Sitä tavataan natiivina Australiassa ja Uudessa-Seelannissa sekä joillakin kaakkoisen Tyynenmeren saarilla. Uudessa-Seelannissa se on havaittu ensi kerran vuonna 1832 ja sen oletetaan tulleen myrskyn mukana lännestä 1800-luvun puolivälissä. Sen maorinimi on tauhou, joka merkitsee kirjaimellisesti 'uusi saapuminen'. Silvereye syö hyönteisiä ja hyvin monenlaisia hedelmiä.

Olen sattunut näkemään silvereyta Uudessa-Seelannissa hyvin harvoin, mutta muutama päivä sitten onnistuin ottamaan siitä joitakin kuvia.

Portaita ja papanoita

Uudenvuodenpäivänä lähdimme retkelle, jonka luonne paljastui minulle vasta automatkan aikana. Tästä johtui, että asusteeni eivät olleet tarkoitukseen sopivia; kevyt urheiluasu olisi ollut tarpeen.

Tämän portin alta alkoi sademetsäkävelymme Ngaruawahiassa kukkulan huipulle, jonka nimi on  Hakarimata. Kukkula sijaitsee 17 kilometrin päässä Hamiltonista. Paikannimet täällä Uudessa-Seelannissa ovat useimmiten maorinkielisiä, ja Ngaruawahia on erityisesti maorialuetta. Maoritaide on aika ronskin näköistä; tämä portti on siistimmästä päästä. 

Kukkulan huipulle vie 1400 porrasta, ja matka edestakaisin on yhteensä 4,2 km. Korkein kohta 374 metriä merenpinnan yläpuolella. 

Jo alkumatkasta alkoi sataa, ja sadetta riitti koko reissun ajan. Sade tuli luonnolle tosi tarpeeseen, sillä tätä ennen täällä oli ollut puolentoista kuukauden ajan miltei keskeytyksettä aurinkoista ja hellettä. Nyt sadetta onkin sitten saatu viikon ajan päivittäin ja parin päivän ajan trooppisen myrskyn muodossa. Lukas jaksoi nousta huipulle asti ihmeteltävän reippaasti, vaikka välillä lenkkari hiersikin jalkaa.

Minulle nousu oli varmaan rankempi kuin Lukakselle. Välillä piti vähän puuskuttaa - eikä laskeutuminenkaan mitenkään kevyttä ollut. Olin litimärkä...

Näköala huipulta oli sateen vuoksi sumuinen.

Jo ennen uuttavuotta teimme retken Karamu-nimiseen paikkaan 25 kilometrin päähän Hamiltonista itään. Siellä piti olla kävelyreitti ja sen varrella hyvä uimapaikka. Löysimme tuolta seudulta viitoitetun kävelyreitin, jonka oletimme olevan hakemamme. Polku kulki lehmi- ja lammasaitauksien kautta, missä askel askelelta saimme väistellä lehmän läjiä ja lampaan papanoita. Hienoa, että sain kuvia lampaista, joita on sentään Uudessa-Seelannissa liki kymmenen kertaa enemmän kuin ihmisiä eli noin 32 miljoonaa.

Joen löysimme, mutta emme uimapaikkaa. Joki oli matala ja kivikkoinen. Aikamme samottuamme päätimme, että uimaan on päästävä, ainakin Eevan, joka on meistä kaikkein innokkain uimari. Niinpä könysimme sähköistetyn aidan yli jokeen kohdassa, missä näytti olevan vähän enemmän vettä. Muut tyytyivät kahlaamaan, mutta Eeva ui.  - Takaisin palattuamme tajusimme, että olimme olleet väärässä paikassa. Toinen ja se oikea kävelyreitti uimapaikkoineen olisi ollut jonkin matkan päässä edessäpäin. 

Sami-trubaduuri viihdytti meitä koko reissun ajan kitaransoitollaan.