Joulu hobittimaisemissa

Matkustimme koko perheen voimin joulun aikaan kolmeksi päiväksi vuokraamaamme taloon Waikato-nimiseen kylään, joka sijaitsee samannimisen joen mutkassa Tasmaninmeren rannalla. Jouluaattona seuraksemme tuli vielä pariksi päiväksi hollantilainen pariskunta pienen poikansa kanssa. Tämä pariskunta on tyttäremme perheen hyviä ystäviä. 

Taru sormusten herrasta - elokuvatrilogia ja Hobitti-trilogia on kuvattu kokonaisuudessaan Uudessa-Seelannissa. Tässä maisemassa, joka löytyy  Nikau-nimisestä paikasta, on kuvattu kohtaus yhteen Hobitti-elokuvaan.

Asuintalomme, joka näytti olevan myytävänä, oli komikerroksinen, ja sieltä avautui hienot näkymät merelle, jonne oli matkaa vain parisataa metriä. Kävimme Eevan kanssa meressä uimassa vain yhden kerran. Vesi ei ollut kylmää, mutta aallot olivat niin korkeita, ettei uimisesta tullut mitään; lähinnä oli kyse siitä, että annoimme aaltojen vyöryä ylitsemme ja pidimme varamme, etteivät ne merelle palautuessaan kiskoneet meitä mukaansa.

Jouluaattona teimme retken Waikato-joen suistoon, jonka rantamilla levittäytyivät laajat hiekkadyynit. Joessa uiminen oli paljon helpompaa kuin meressä, joskin pohja oli vähän liejuinen.

 

Jouluaattoaamuna havahduimme siihen, että kylältä kuului jotain mökää. Luulimme ensin, että oli jokin hätä, mutta sitten näimme paloauton, jonka lavalta joulupukki nakkeli karkkeja tien varrella seisoville lapsille.

Kylän lähellä oli hyvin korkea kukkula, jonka laelle innostuimme joulupäivänä Eevan kanssa kapuamaan. Polku oli aika huono, ja kulki paikoin aivan jyrkänteen reunaa. Paikoin oli niin jyrkkää, että piti kiskoa itsensä ylös köyden avulla, joka oli onneksi kiinnitetty polun varteen. Näkymät eivät olleet hassummat. Ensimmäisessä kuvassa olimme vasta puolimatkassa.

Uudessa-Seelannissa on noin kymmenen kertaa enemmän lampaita kuin ihmisiä: noin 40 miljoonaa. Nämä lampaat näyttivät äskettäin kerityiltä.

Paluumatkalla valitsimme näköalareitin, joka teetti noin 50 kilometrin lisälenkin äärimmäisen mutkaisia ja mäkisiä sorateitä. Aika ajoin auton alta kuului epäilyttäviä ääniä pohjan raapiessa tien pintaa. Maisemat olivat kuitenkin vaivan arvoisia.

PS Kirjoitin valokuvablogiini jutun Uuden-Seelannin hauskimmasta linnusta, jota maorit kutsuvat piwakawakaksi. Juttu köytyy täältä: http://bengtphoto.blogspot.co.nz.

Papukaijapuistossa

Olemme nyt asuneet puolitoista viikkoa uudessa asunnossa, joka sijaitsee korkean kukkulan laella Aucklandin Hillsboroughissa. Saimme eräältä nuoreltaparilta käytöömme  kokonaisen talon; itse he muuttivat Etelä-Afrikkaan reiluksi kuukaudeksi. Olemme tunteneet tämän eteläafrikkalaisen rouvan jo vuosia, ja hän on tyttäremme perheen hyvä ystävä. Muutama vuosi sitten hän vieraili luonamme Virossa.

Talomme lähettyvillä on Waikowhai-niminen vehmas puisto, johon viemme pikku Lukaksen leikkimään silloin kun hän vierailee luonamme. Siellä on keinut, liukumäet ynnä muita vempaimia.

Puistossa näkee kaiken aikaa paljon lintuja, joista yksi värikkäimmistä on valkokurkkurosella, papukaija, jota tavataan Kaakois-Australiassa, Tasmaniassa ja Uudessa-Seelannissa. Lintu on sikäli esimerkillinen, että se solmii puolisonsa kanssa elinikäisen liiton. Kerron tästä papukaijasta lisää valokuvablogissani, missä on myös enemmän kuvia.

Portaita taloltamme alas puistoon on yhteensä 270. Ylös noustaessa yllätttäen yhtä paljon. Tässä kuvassa on portaiden alapää, josta kiipeämään lähdettäessä Lukas mielellään sanoo: "Syliin!"

Taloltamme avautuu merelle näkymä, jonka värisävyt vaihtelevat paljon säiden mukaan. Yleensä täällä tuulee aika navakasti, mutta tässä aamulla otetussa kuvassa oli varsin tyyntä. Viime päivinä lämpötila on kohonnut miltei helteisiin lukemiin. Auringonlaskut ovat usein värikkäitä.

Laskuveden aikana olen kuljeksinut paljon merenpohjaa myöten etsien kuvauskohteita. Paljon niitä on löytynytkin, mutta se on jo toisen jutun aihe...

Vaihteeksi Waihekella

Vietimme perheen kanssa vajaan viikon Waiheke-saarella, jossa on äärimmäisen kaunis luonto: runsaasti vehreitä kukkuloita, hiekkarantoja ja viinitiloja. Aucklandista on sinne noin tunnin lauttamatka. Ilmasto on siellä jonkin verran lämpimämpi ja kuivempi kuin Aucklandissa. Kiertelimme eri puolilla saarta ja ohitimme muun uassa tällaisia maisemia.

Lukas nautti sydämensä kyllyydestä matkan tarjoamista seikkailuista. Heti ensimmäisenä päivänä leikimme piilosta ja Lukas kietoutui verhon sekaan, joka osoittautui väriä päästäväksi. Seuraavana päivänä hän sai eteisen ja keittiön välisen liukuoven miltei saranoiltaan. Eeva juoksi hätiin ja sai siinä rytäkässä oven päällä olevan painavan oven kamanan niskaansa...

Uimarannoilla näkyi vähän ihmisiä, sillä vesi oli vielä aika viileää. Lukasta se ei haitannut.

Vietimme saarella Lukaksen kaksivuotissynttäreitä. Lukas sai lahjaksi muun muassa saippuanpuhalluskojeen.

Asuntomme parvekkeelta oli näköala kahdelle merenlahdelle, joista tämä on toinen.

Vierailimme eräällä viinitilalla, jossa oli hyvin seurallinen koira. Lukas teki empimättä tuttavuutta sen kanssa.

Yhden retken teimme Whanewha-nimiseen puistoon, jossa pääsin kuvaamaan hyvin harvinaisia lintuja. Uuden-Seelannin dotterel on erittäin uhanalainen lintu. Sitä on jäljellä enää vain n. 1700 paria, eikä sitä tavata muualla kuin Uudessa-Seelannissa.

Nokimeriharakka elää Uudessa-Seelannissa ja lähisaarilla. Lisää lintukuvia voit halutessasi katsoa valokuvablogistani.

Lauttamatkalla mennen tullen oli pidettävä Lukaksesta tarkoin huolta - niin vikkeläkinttuinen ja eläväinen poika on.

No niin, Waiheke-vaihe alkaa olla päätöksessään; Aucklandin siluetti näkyy jo kirkkaassa vastavalossa. Ylimpänä kohoaa Skytower, joka on 328 metriä korkea.

Pompitaan...

„Pappa pomppii“, kannustaa Lukas yhä uudelleen, kun papan vauhti trampoliinilla meinaa välillä hiipua. Lukas sai viikko sitten trampoliinin, ja se on ollut sen jälkeen ahkerassa käytössä. Lukaksella ei vauhti hevillä hiljene; hän jaksaa pomppia tuntitolkulla. Toinen suosikkilaji on jalkapallo.

Parin viime viikon aikana sää on ollut erittäin vaihteleva: välillä on heleitä aurinkoisia päiviä, ja joinakin päivinä sataa ja tuulee navakasti. Luonnossa riittää ihastelemista. Vihreän eri sävyt hivelevät sielua ja monenmoiset kukat hehkuvat eri väreissä. Minulle on erityisen mieluisaa kulkea kamera kaulassa ja etsiä kuvauskohteita.

Joka aamu havahdumme viiden aikoihin pihalta kuuluvaan Tui-linnun lauluun ja ja kuuden seitsemän maissa kanojen pontevaan kaakatukseen. Kanat ovat ystävällisesti lahjoittaneet meille tuotoksiaan, tosi maukkaita munia. Yöksi kanat vetäytyvätt omaan koppiinsa nukkumaan. Omasta pihasta saamme poimia kypsiä sitruunoita. Elämme luonnonläheistä elämää.

Tässä Tarzan – mutta missä on Jane?

Siellähän hän on taistelussa villipedon kanssa.

Valtavasti lintuja ja suunnattoman pitkä mies

Pari päivää sitten teimme porukalla linturetken Muriwaille, joka sijaitsee länsirannikolla n. 40 kilometrin päässä täältä Aucklandista. Sää oli tuulinen ja aurinkoinen, lintukuvausta varten liiankin kirkas. Merenrantamaisemat olivat jylhiä, ja kallioiden päällä majailevat suulalintujen yhdyskunnat mykistävän runsaslukuiset. Suulalla on pitkät ja kapeat siivet ja pitkä, kiilamainen pyrstö. Linnun pituus on 87–100 cm ja siipien kärkiväli 165–180 cm.  Tässä muutama kuva (lisää kuvia kuvablogissani).

Oli laskuveden aika, ja meren pohjalla surfailivat tällaiset menopelit. Lukakselle meinasi tulla vähän kylmä...

Matkan varrella ohitimme vihreitä niittyjä ja kukkuloita, jotka ovat erityisen viehättäviä ja Uudelle- Seelannille hyvin tyypillisiä. Tällaiset näkymät ovat varmaan tulleet teillekin tutuiksi elokuvista Taru sormusten herrasta ja Hobitti.

Sunnuntaina vierailimme Eevan kanssa läheisessä babtistikirkossa. Kirkolla oli modernit, tilavat ja valoisat tilat. Meidät otettiin vastaan hyvin ystävällisesti: ovella oli toivottamassa tervetulleeksi rouva, joka oli kotoisin Hollannista. Jumalanpalveluksessa oli rento meininki. Aluksi oli puolen tunnin ylistysosuus, jota johti kitaraa soittava suunnattoman pitkä ja laiha mies (luulin ensin, että hän seisoi jollain korokkeella). Heti tämä jälkeen pyydettiin eteen niitä, jotka haluavat puolestaan rukoiltavan. Eeva noudatti heti kutsua – ja minäkin kohta hänen perässään. Kaksi naista tuli meitä siunaamaan. Tuntui hyvältä. Sitten seurasi useita spontaaneja todistuspuheenvuoroja yleisön joukosta. 

Opetusosuuden jälkeen meidät ohjattiin vielä terassille kahville, jossa pastori ja jotkut seurakuntalaiset jututtivat meitä ja sulkivat meidät piiriinsä sillä seurauksella, että huomasimme olevamme keskellä heidän suunnittelupalaveriaan.