Seikkailumieli koetuksella

Muutimme matkamme viimeiseiksi päiviksi Aucklandiin Howickin kaupunginosaan merenrantamotelliin, jotta olisimme jo kohtalaisen lähellä lentokenttää. Motellihuoneessamme oli suunnattoman iso parivuode, joten eipä sinne juuri muuta tilaa jäänytkään. Uimaranta oli sikäli mainio, että aallot pysyivät kohtalaisen matalina ja uimaan pääsi vaivattomasti. Rannalla näkyi runsaasti kalamiehiä, etenkin kun sattui olemaan kansallinen vapaapäivä.

Teimme retken läheiselle Musick Point -nimiselle niemelle, josta avautui tällaisia näkymiä. Taustalla näkyy tulivuorisaari Rangitoto, jossa olemme käyneet aiemmalla matkallamme. Täälläkin oli kalamiehiä, mutta vähän erikoisessa paikassa.

Paluumatkalla Uudesta-Seelannista Suomeen tarvittiin roppakaupalla seikkailumieltä. Muutama tunti ennen koneen lähtöä Aucklandista, saimme puhelimeen viestin, että koneen lähtö myöhästyisi tunnilla. Siksi tilasimme taksin myöhemmin kuin muutoin olisimme tehneet. Lentokentällä selvisi kuitenkin, että kone lähtee sittenkin ajallaan. Kun kyselimme selitystä sotkuun, kukaan ei osannut vastata. Myöhemmin Shanghaissa saimme kuulla eräältä suomalaiselta naiselta, että hänkin oli saanut tuon harhauttavan viesti. Erikoista kyllä, niin meidän kuin hänenkin puhelimesta viesti oli myöhemmin kadonnut. No, meillähän tuli kova kiire. Lennolle kirjautuminen piti hoitaa itse automaatilla. Sitten kipin kapin laukkujen luovutukseen ja tullitarkastukseen. Lopulta ehdimme koneeseen niukin naukin.

Shanghaissa kaikki oli vielä sekavampaa. Lentoasema on siellä älyttömän suuri, ja opasteet ovat niukkoja ja epähavainnollisia. Otti aikansa ennen kuin löysimme kansainvälisille matkustajille tarkoitetun jonon. Odotimme vuoroamme hyvän tovin, ja luukulle päästyämme saimme kuulla, että meidän piti mennä hallin toiseen päähän jonottamaan. Siellä oli – niin kuin muillakin luukuilla – kaksi virkailijaa tekemässä passitarkistusta. Saimme kuulla, että meidän on täytettävä kortti, johon tuli henkilötiedot ja lentoa kokevat tiedot. Virkailijat tutkivat ja tiirailivat matkustajien passeja ja tietokoneitaan. Kaikki kävi kuin hidastetussa filmissä. Kun vihdoin tuli meidän vuoromme, meille sanottiin, että olimme täyttäneet väärän kaavakkeen, keltaisen eikä valkoista, johon tuli kuitenkin samat tiedot kuin jo täyttämäämme kaavakkeeseen.

Sitten oli vuorossa matkalaukkujen haku hihnalta. Menomatkalla Hong Kongin kautta matkalaukut olivat menneet perille asti ilman välitsekkausta, mutta täällä oli toisin. Kun löysimme  oikean hihnan, se oli ehtinyt jo pysähtyä ja laukkuja ei näkynyt missään. Keksimme ne kuitenkin aulan laidalta nököttämästä. Siellä niihin olisi voitu rauhassa panna sisään huumeita tai vaikka pommi, eikä kukaan olisi huomannut mitään. 

Sitten menimme jonoon, joka näytti johtavan tulliin ja matkalaukkujen läpivalaisulaitteelle. Aikamme jonotettuamme aloimme epäillä, olimmekohan väärässä jonossa, koska siinä näytti olevan vain kiinalaisia. Kysyimme eräältä mieshenkilöltä, oliko tämä jono tarkoitettu myös ulkomaalaisille. Hän vastasi, ettei ollut, vaan meidän piti mennä yläkertaan. Lähdimme etsimään yläkertaan vieviä portaita, mutta kun niitä ei tuntunut löytyvän, kysyimme eräältä virkailijalta neuvoa. Hän opasti meitä eteenpäin toisen virkailijan luo, poliisimiehen, joka sanoi, ettei meidän pidä mennä yläkertaan vaan tulliin menevään jonoon. Se jono oli se sama jono, jossa olimme jo aiemmin olleet. Nyt siihen oli vain kertynyt runsaasti lisää pituutta.

Tässä vaiheessa meitä rupesi jo jännittämään, ehdimmekö koneeseen, jos asiat edistyvät näin vitkaan. Vihdoin kun tuli meidän vuoromme panna matkalaukut läpivalaisukoneeseen, jokin virkailija yllättäen ohjasikin jonon armeliaasti laiteen ohi. 

Seuraavaksi löysimme tiemme käsitavaroiden tarkistuspisteeseen. Siellä laitteet piippasivat niin minun kuin matkatavaroitteni kohdalla. Minulta ei kuitenkaan löytynyt mitään hälyttävää, mutta nesessääristäni löytyi pieni monitoimilinkkari. Sanoin virkailijalle, että voit toki pitää sen, ja niinpä hän ottikin sen haltuunsa.

Sitten lähdimme kiireellä etsimään tiskiä, jossa voisimme kirjautua sisään lennolle. Aikamme haahuiltuamme, löysimme yläkerrasta oikean tiskin, jossa matkalaukkumme punnittiin ja pantiin menemään eteenpäin. Asia ei ollut kuitenkaan sillä selvä, sillä meidän piti mennä kauemmas erilliseen huoneeseen, jossa laukkumme avattaisiin ja tutkittaisiin; vasta sitten voisimme palata takaisin ja saisimme matkalippumme. Minun laukustani virkailija oli läpivalaisukuvan perusteella löytävinään jotain epäilyttävää, mutta aikamme pengottuamme sen sisältöä, sieltä ei kuitenkaan löytynyt mitään. Sitten kipin kapin takaisin noutamaan matkalippujamme. 

Lipuista näimme, että meidän piti mennä portille 36C. Sitäkään ei meinannut löytyä, ja jouduimme jälleen kysymään opastusta eräältä virkailijalta. Hän sanoi, että meidän piti vielä mennä yhden tarkastuspisteen läpi ennen kuin pääsisimme alueelle, missä portit ovat. Tarkastuspisteellä oli huolestuttavan pitkä jono, ja aika oli hupenemassa vähiin. Kerroimme huolemme jonoa ohjailevalle virkailijalle, ja hän armollisesti laski meidät jonon ohi suoraan tarkastuspisteeseen. Olimme vihdoin alueella, jossa portit sijaitsivat, ja kun löysimme oikean portin, siellä oltiin jo jonottamassa koneeseen.

Meillä oli ollut Shanghaissa reipas kolme tuntia aikaa hoitaa homma, mutta se riitti vain niukin naukin. Pelkästään lentoasemalla liikkumisesta meille oli kertynyt yli 3000 askelta. Lento Auclandista Shanghaihin oli kestänyt noin 12 tuntia, ja Lento Finnairin koneella Helsinkiin kesti  vain vaivaiset 9,5 tuntia.

Koulua leikkimielellä

Saimme olla hakemassa Lukasta koulusta hänen kolmantena koulupäivänään. Uudessa-Seelannissa useimmat lapset aloittavat koulunsa täytettyään viisi vuotta, ja käytännössä tämä merkitsee sitä, että luokalle tulee uusia oppilaita pitkin lukuvuotta. Myöhemminkin koulun voi aloittaa, mutta viimeistään kuusivuotiaana kouluun on mentävä. Lukaksen luokalla on tässä vaiheessa vain viisi oppilasta, mutta vuoden mittaan määrä varmasti kasvaa.

Lukaksen koulussa on kaikkiaan 800 oppilasta, mutta eri-ikäisten luokat ovat omissa osastoissaan.  Ensimmäisellä luokalla opetus on tietysti vielä hyvin leikinomaista. Pihalla on uima-allas, ja kaksi kertaa viikossa on uimaopetusta. Kouluruokailua ei ole, joten lasten on tuotava kouluun omat eväät. Lukas on ollut hyvin innoissaan koulun aloittamisesta.

Lukas sai itse valita uuden reppunsa.

Koulun jälkeen menimme vielä käymään Hamilton Gardenissa, jossa oli juuri avattu uusi osasto Concept Garden. Altaassa on vettä, vaikkei ensi näkemältä uskoisi.





Ilmalaiva.

Puutarhan yhteydessä on leikkipuisto, johon jäimme joksikin aikaa Lukaksen kanssa kahden, kun Enni ja Eeva lähtivät kauppaan. Oltiinpa missä tahansa, leikit  käynnistyvät  Lukaksen aloitteesta spontaanisti tuossa tuokiossa. Niinpä nytkin päätettiin kohta, että meillä on kummallakin oma talo. Tästä tuli minun kotini.

Lukas valitsi kodikseen tämän pylväiden päällä sijaitsevan asumuksen, koska sinne oli hauska kiivetä ja tulla sitten alas metallitankoa pitkin liukuen kuin palomies.

Sitten vierailtiin ahkerasti naapuria tapaamassa ja keksittiin aina jotain uutta tarinaa.

Näyttämöllä Lukas esitti oman shownsa.

Lehmäkauppoja

Reilu viikko sitten päätimme lähteä Tyynenmeren rannalle Whakataneen, jonne meidän Eevan kanssa oli tarkoitus mennä jo aiemmin, mutta silloin matka peruuntui trooppisen myrskyn takia. Nyt oli vähällä käydä samoin, muttei myrskyn takia…

Whakataneen on Hamiltonista matkaa 190 km. Sen ranta-alue on Uuden-Seelannin hienoimpia ja turistien suuressa suosiossa. Whakatanessa asuu pysyvästi noin 20 000 ihmistä, ja se on säätilastojen mukaan Uuden-Seelannin aurinkoisimpia alueita.

Varasimme rannan läheltä erään talon paikallisen loma-asuntoja välittävän firman kautta. Sinä päivänä, kun meidän piti lähteä matkaan, emme vielä olleet saaneet vahvistusta varauksellemme. Yritimme ottaa yhteyttä talon omistajaan, joka ei kuitenkaan vastannut puhelimeen eikä lähetettyihin viesteihin. Varaamamme kohteen tiedoista kävi ilmi, että talon omistaja oli farmari, joka oli saanut viime vuonna alueensa maidontuottajapalkinnon.

Päädyimme perumaan varauksen ja lähetimme siitä firmalle tiedon. Jonkin ajan kuluttua farmarilta tuli kuitenkin viesti, jossa hän sanoi, että voimme tulla taloon perumisestamme huolimatta. Hinta kolmelta yöltä olisi kuitenkin 50 dollaria enemmän kuin nettisivulla ilmoitettu hinta, ja sen voisi maksaa paikan päällä Whakatanessa. Tämän jälkeen samaiselta farmarilta tuli vielä toinen, aika vaikeaselkoinen ammattislangilla kirjoitettu viesti, jossa hän teki kauppaa 200 hereford-lehmästä, joiden kappalehinta oli  reilut 1000 dollaria. Arvasimme, että tätä viestiä ei ollut tarkoitettu meille.

Vaikka viestintä oli näin epämääräistä, päätimme kuitenkin lähteä matkaan. Kun tulimme perille, nostimme automaatilta tarvittavan käteissumman. Talon ovi oli auki, mutta ketään ei ollut meitä vastassa. Koko sinä aikana, jonka talossa viivyimme, emme nähneet sen omistajasta vilaustakaan monista lähettämistämme viesteistä huolimatta. Poistuessamme talosta otimme tietysti vuokrarahat mukaamme olettaen, että saamme laskun netin kautta. Tähän päivään mennessä laskua ei ole kuitenkaan tullut. Olisiko farmarin kaikki energia huvennut hänen tekemiinsä lehmäkauppoihin, niin ettei hän tällaisia joutavia summia ehdi perimään – mene ja tiedä… 

Ajoimme Whakataneen Rotoruan kautta, joka on kuuluisa kuumista lähteistään ja kuplivista muta-altaistaan. Pysähdyimme hetkeksi Lake Rotoruan äärelle.

Talo oli meille neljälle turhan tilava (Sami oli jäänyt kotiin tekemään hommia). Kahdessa kerroksessa oli yhteensä viisi huonetta.  Majoituimme pelkästään yläkertaan, sillä alakerran remontti oli vielä keskeneräinen.

Yleisnäkymä merelle päin  talon parvekkeelta kuvattuna. Laajakulmaobjektiivi vääristää perspektiiviä.

Uima-allas oli etenkin Lukaksen mieleen. Hän on käynyt uimakoulua, osaa jo miltei uida ja uskaltaa sukeltaakin.

Läheisellä rannalla uinti ei oikein luonnistanut korkean aallokon takia, mutta lähettyviltä löytyi tyynehkö laguuni, jossa uinti sujui helposti.

Emme Eevan kanssa malttaneet lähteä Whakatanesta vielä Hamiltoniin, vaan ajoimme 90 kilometrin matkan merenrantatietä pohjoiseen päin Taurangaan (josta muuten olen kirjoittanut aiemmassa postauksessani). Enni ja Lukas jatkoivat sieltä matkaa Hamiltoniin, mutta me jäimme Eevan kanssa Taurangaan, jossa me majailimme kolme vuorokautta Papamoa Beachilla sijaitsevassa motellissa. 

Taurangassa minun oli ensimmäiseksi käytävä hammaslääkärissä, sillä  minulta lohkesi etuhampaasta pala. Hammaslääkärin apulainen kysyi  minulta: "What is your last name?" Hänen ääntämyksensä oli sen verran erikoinen, että luulin hänen kysyvän: "Have you had lunch?" Ihmettelin vähän mitä minun lounasruokailuni tähän liittyy, mutta vastasin jo syöneeni. Vasta sitten hoksasin hänen kysyneen sukunimeäni. Eipä hän siitä mitään tolkkua saanut, kun sen hänelle sanoin.

Taurangassa on Maunganui-vuoren  ja sataman välissä lahdeke, jossa on hyvä uida. Eeva, joka on matkalla osoittaunut himouimariksi, pulikoikin siinä pari tuntia. 

Mount Maunganui.

Kolme liitäjää Maunganuin rinteen yllä.

Viimeisenä iltana tuuli yltyi navakaksi ja seuraavana yönä satoi.  Kun matkustimme bussilla Hamiltoniin sade yltyi ja perille päästyämme jo myrskysi, eniten kuitenkin Pohjoissaaren eteläosissa.