Järistyksiä

Eräänä yönä viime viikolla Sami-vävymme havahtui unestaan maanjäristykseen. Maanjäristyksen keskus oli varsin kaukana merellä, mutta sen saattoi silti tuntea täälläkin. Me muut nukuimme emmekä tienneet asiasta mitään. Joka vuosi Uudessa-Seelannissa rekisteröidään yli 15 00 maanjäristystä. Noin 100 – 150 on niin suuria, että ne voidaan tuntea; muut ovat vain seismografien rekisteröimiä. Sanotaan, että turvallisin paikka maanjäristysten kannalta on Pohjoissaaren Hamilton – ja täällähän me asumme. Pahoja maanjäristyksiä on Uuden-Seelannin historiassa ollut useita. Viimeisin, paljon uhreja tuottanut maanjäristys, oli Eteläsaaren Christchurchissa vuonna 2011 (181 kuollutta).

Viime tiistaina hoidimme Eevan kanssa vauvaa melkein koko päivän. Tuolloin talomme alkoi yhtäkkiä huojahdella ja tutista. ”Ohoh, ensimmäinen maanjäristykseni, ajattelin.” Huomautin asiasta Eevalle, ja hänkin pani merkille saman ilmiön. Tätä jatkui pari tuntia. Lähdin sitten lenkille ja havaitsin, että viidenkymmenen metrin päässä olevalla tyhjällä tontilla oli aloitettu maansiirtotyöt: kaivuri lastasi maa-ainesta järeisiin lava-autoihin. Auton lähtiessä liikkeelle maanpinta alkoi tärähdellä. Se siitä maanjäristyksestä.

Eilen oli Lukaksen 7-vuotissynttärit. Taloon pölähti koulukavereita ja heidän vanhempiaan. Lukaksen ja kavereiden meno oli senkaltaista, että voisi sanoa ainakin pienoisen pyörremyrskyn pyyhkäisseen talon läpi. Hauskaa heillä oli.

Tänään kävimme päiväretkellä puolen tunnin ajomatkan päässä Karapiro-järvellä, jossa pääsimme ensi kerran tällä reissulla uimaan. Tuulenpuuskat olivat sen verran voimakkaita, että ne pyrkivät nykäisemään telttarakennelmamme taivaan tuuliin. Jonkun oli pidettävä koko ajan nauhasta kiinni, jotta aurinkosuojamme pysyi sijoillaan. Vesi oli melko lämmintä.